Tiibetinterrieri

KOTIMAA: Tiibet (Kiina) PAINO: 8 - 15 kg KOKO: säkäkorkeus 35 - 40 cm KARVAPEITE: Pitkä, naaman peittävä VÄRI: Kaikki värit ja väriyhdistelmät sallittuja lukuunottamatta maksanruskeaa REKISTERÖINTI: FCI, AKC, TKC, CKC RYHMÄ: Seurakoirat

Nimestään huolimatta tiibetinterrieri ei ole terrieri, vaan oikeastaan paimenkoira. Se on kehittynyt ikivanhoista pohjoisesta KunLun vuoristokoirasta ja mongolialaisesta koirasta, joka muistutti villakoiraa ja polveutui luultavasti ovtsarkoista. Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että rotu kuuluu paimenkoiraryhmän perustyyppeihin. Tiibetinterrierin erikoisista kyvyistä kerrotaan, että se pystyy auttaessaan lammaspaimenia matkalla alas vuorenrinnettä hyppäämään lampaan selkään kapeissa vaikeakulkuisissa kohdissa. Rotu on myöskin palvellut vartiokoirana syrjäisissä tiibettiläiskylissä, varoittaen mastiffeja tunkeilijoista. Ne, jotka olivat liian pieniä ankaraan elämään vuoristokylissä, annettiin luostareihin, ja niistä on kehittynyt lhasa apso -rotu.

Luultavasti madjaarit toivat tällaisia koiria Eurooppaan, ja se on mahdollisesti pulin esi-isä. Rodut muistuttavat toisiaan ulkonäöltään, rakenteeltaan ja työskentelytavoiltaan. Muutamat muut eurooppalaiset rodut ovat risteytysten kautta perineet joitakin tiibetinterrierin ominaisuuksista.

Paimenen, vahdin ja paimenkoiran muodostama kolmikko on työskennellyt kautta aikojen kaikkialla maailmassa. Kukaan ei pärjää lammaslauman kanssa yksinään, joten kukin osapuoli on oppinut luottamaan toisiinsa. Muinaisten tiibettiläisten koirina oli mastiffi vartijana ja tiibetinterrieri paimenkoirana. Kun itäiset kansat vaelsivat Eurooppaan, niiden mukana kulkeutui tällaisia kahdentyyppisiä koiria. Näitä mastiffeja ja paimenkoiria kulkeutui joka maahan ja niistä kehittyi paikallisia muunnoksia.

Puolassa kehittyi suuri podhalanski ja karvainen nizinny. Unkarissa nyöriturkkiset komondor vartioimaan ja puli paimentamaan, Pohjois-Italiassa maremma ja bergamasco. Espanjassa on mahtava mastiffirotu ja pienempi gos d'Atura. Jopa pienessä Portugalissa on estrela ja cao da Serra de Aires, jotka työskentelevät yhdessä. Ja Ranskassa on suuri pyreneittenkoira, jolle tekee seuraa pienempi pyreneittenpaimenkoira.

Kaikilla näillä seuduilla paimenkoiran tyyppi on säilynyt melko samanlaisena. Niissä on säilynyt monia piirteitä, jotka kielivät pikemminkin itäisestä kuin pohjoisesta verenperinnöstä. Nämä rodut ovat useimmiten kauttaaltaan runsasturkkisia. Häntä kiertyy useimmiten selän päälle. Harmahtavat ja ruskehtavat värit ovat tavallisimmat, pikemminkin kuin pohjoisille roduille tyypillinen musta-ruskea. Englantilainen lääkäri tri H. R. Grieg pelasti erään tiibettiläisen hengen ja sai lahjaksi karvaisen tiibettiläisen paimenkoiran. Myöhemmin hän hankki tosenkin ja vei ne sitten mukanaan Englantiin. Vaikka hän ei onnistunutkaan penikoittamaan koiriaan, rotu tuli näin kuitenkin länsimaissa tunnetuksi. Tiibetinterrieri on tunnustettu Intiassa vuodesta 1920 lähtien ja Englannissa vuodesta 1937.

Kun muinaiset tiibetinterrierit olivat takkuisia ja pörröisiä, niiden nykyiset näyttelyissä kilpailevat jälkeläiset esittäytyvät kauniissa hyvinhoidetussa turkissa, jonka kunnostaminen vaatii paljon aikaa.

Pitkä häntä kiertyy usein koiran nukkuessa suojelevasti sen ympärille. Yksi rodun viehättävistä piirteistä on sen kyky käsitellä käpälillään kissamaisesti palloa. Luonteeltaan se saattaa olla joskus itsepäinen. Se soveltuu hyvin perhekoiraksi, sillä se on tarpeeksi pieni kaupunkiasuntoon, mutta tarpeeksi suuri kestääkseen lasten leikkejä.

Suomessa rodun suosio on lisääntynyt nopeasti, ja v. 1990 rekisteröitiin jo kaksi ja puolisataa yksilöä.

Wilcox, Bonnie ja Walcowicz, Chris: Maailman koira-atlas
Oy Pet Publishing, Co. Ltd., Turku, 1991, s.835-836.